18. elokuuta 2015 klo 9.20

Yksi paskimmista öistä aikoihin. Heräsin rytmihäiriöihin joista ei tullut loppua ollenkaan, jatkuivat vielä aamullakin. Otin sydänlääkettä ja rauhoittavaa, kuten joka aamu, kun heräsin ja läksin kauppaan ja uimaan. Nyt olo parempi, mutta ottaa aivoon armottomasti. Onko koko elämän ihan oikeasti oltava tällaista vuosikymmenestä toiseen? Vuosia meni jo paremmin ketipinorin ansiosta, mutta kulunut vuosi tai kaksi on olleet kyllä taas tosi vaikeita, ja tuntuu kuin menisin vain alaspäin jatkuvasti, teen sitten mitä hyvänsä. Jos edes olisi rahaa, voisi tehdä jotakin, lähteä jonnekin pois vähäksi aikaa, ja saada aivoille jotakin muutakin askarreltavaa kuin tämä iänikuinen oireet ja lääkkeet rumba. Mutta kun ei ole varaa mihinkään, ei kerta kaikkiaan mihinkään. Pelkkä Turussa linja-autolla käyminenkin on rahan puolesta kipurajoilla. Edes laivalle, tai ulos syömään, ei olla tänä vuonna päästy. Käy sääliksi vaimoa, kun en pysty tarjoamaan mitään elämyksiä. Aikoinaan oli toisin, sain apurahoja, pelivoittoja, kirjojen myynnistäkin tuli välillä jotakin. Sitten iski mania ja heti perään raju masennus, ja kaikki romahti ties monettako kertaa. Alta vuodessa oltiin ulosotossa. Tosi ikävää muistellakin. Psykiatri lähetti minut kahdeksi viikoksi Petreaan, ja vuotta kahta myöhemmin minulle myönnettiin pysyvä työkyvyttömyyseläke.