29. lokakuuta 2016 klo 9.40
Eilen Turussa isän syntymäpäivillä. Oli ihan mukavaa. Tänään lepoa, toisessa jalassa taas jotain ihmeellistä hermokipua ja selkä paskana.
Alkaa jo näyttää selvältä, että omahoitaja on kadonnut lopullisesti jonnekin. Yli kuukausi siitä kun jokin automaatti lähetti puhelimeen viestin, että aikanne peruuntuu ja plaa plaa, ja tähän viestiin ei voi vastata. Melko ihmeellistä touhua. Mitähän tässä nyt sitten pitäisi tehdä, kun joka tapauksessa tarvitsen tuota keskustelu ym. apua? Pitää varmaan hakea lähete terveyskeskuksesta minun vanhalle psykiatrille. Ikävä vain, kun minulla on ollut jo 8-9 vuotta sama omahoitaja, mutta ei tästäkään mitään tule, että vain odotan ja odotan. Minulla on ollut kaikenlaista pientä luottamuspulaa tuon omahoitajan kanssa vähän aina, vaikka en siitä ikinä ole mitään puhunutkaan. Ehkä pitäisi, jos joskus ylipäätään vielä tavataan. Voihan tietenkin olla niinkin, että tällä kertaa on tapahtunut jotain oikeasti vakavaa?
Asian toinen puoli kuitenkin on, että tämä vuosi on ollut minulle kaikessa suhteessa tosi vaikea, ja tarvitsen luotettavaa ja turvallista hoitoverkostoa. Ei minun taudeillani varustetun ihmisen tehtävä ole murehtia hoitajansa vointia, vaan päinvastoin. Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?
perjantai 28. lokakuuta 2016
lauantai 22. lokakuuta 2016
22. lokakuuta 2016 klo 9.35
Pata kattilaan soimaan, musta kylki kummallekin. Syytä on niin sysissä kuin sepissäkin. Asioilla on puolensa ja puolensa jne. Näitä vastaavia sanontoja riittää suomenkielessä loputtomiin. Jo pelkkä ajatus siitä, että sinä olisit oikeassa ja se toinen väärässä, tuhotaan heti alkuunsa. Sinuako vastaan olisi muka rikottu! Mitä sinä suuruudenhullussa päässäsi oikein kuvittelet itsestäsi? Lapsesta saakka meille opetetaan, että yhtä yksittäistä syyllistä mihinkään ei ole käytännössä koskaan, vaikka sarjamurhaajasta olisi kyse, vaan kaikki siinä ympärillä olevatkin ovat syyllisiä omalta osaltaan johonkin. Jokainen on ollut vaikuttamassa asioitten kulkuun ainakin vähäisessä määrin, jos ei muuten niin olemalla tekemättä millekään mitään. Mitäs seisoit pallon kulkureitillä, kun se potkaistiin päin turpaasi! Oikeaa ja väärää ei ole. On vain iso harmaa alue, jolla kaikki ihmiset vaeltavat vailla vähintäkään moraalin tajua, kuin mykät ja sokeat zombiet. Kenenkään on turha osoittaa ketään sormella. Jos joku onkin syyllistynyt johonkin, itse olet ollut jossakin toisessa tilanteessa tai elämänvaiheessa vielä pahempi. Tällaisella kehäajattelulla lopulta ketään ei tuomita mistään, tai sitten tuomitaan jokainen kaikesta mahdollisesta. Minäkö muka olisin kelvollinen heittämään ensimmäisen kiven? Minä, ihmisistä katalin, jonka koko elämä on yksi loputon syytelista?
Asian ydintä on turha etsiä, koska sitä ei ole. Loppupeleissä huomaat tallovasi reisiäsi myöten paskassa yhtä ja samaa ympyrää vuosikymmenestä toiseen eikä mikään muutu, koska me kaikki olemme syyllisiä kaikkeen tai sitten ei kukaan mihinkään.
Pata kattilaan soimaan, musta kylki kummallekin. Syytä on niin sysissä kuin sepissäkin. Asioilla on puolensa ja puolensa jne. Näitä vastaavia sanontoja riittää suomenkielessä loputtomiin. Jo pelkkä ajatus siitä, että sinä olisit oikeassa ja se toinen väärässä, tuhotaan heti alkuunsa. Sinuako vastaan olisi muka rikottu! Mitä sinä suuruudenhullussa päässäsi oikein kuvittelet itsestäsi? Lapsesta saakka meille opetetaan, että yhtä yksittäistä syyllistä mihinkään ei ole käytännössä koskaan, vaikka sarjamurhaajasta olisi kyse, vaan kaikki siinä ympärillä olevatkin ovat syyllisiä omalta osaltaan johonkin. Jokainen on ollut vaikuttamassa asioitten kulkuun ainakin vähäisessä määrin, jos ei muuten niin olemalla tekemättä millekään mitään. Mitäs seisoit pallon kulkureitillä, kun se potkaistiin päin turpaasi! Oikeaa ja väärää ei ole. On vain iso harmaa alue, jolla kaikki ihmiset vaeltavat vailla vähintäkään moraalin tajua, kuin mykät ja sokeat zombiet. Kenenkään on turha osoittaa ketään sormella. Jos joku onkin syyllistynyt johonkin, itse olet ollut jossakin toisessa tilanteessa tai elämänvaiheessa vielä pahempi. Tällaisella kehäajattelulla lopulta ketään ei tuomita mistään, tai sitten tuomitaan jokainen kaikesta mahdollisesta. Minäkö muka olisin kelvollinen heittämään ensimmäisen kiven? Minä, ihmisistä katalin, jonka koko elämä on yksi loputon syytelista?
Asian ydintä on turha etsiä, koska sitä ei ole. Loppupeleissä huomaat tallovasi reisiäsi myöten paskassa yhtä ja samaa ympyrää vuosikymmenestä toiseen eikä mikään muutu, koska me kaikki olemme syyllisiä kaikkeen tai sitten ei kukaan mihinkään.
torstai 20. lokakuuta 2016
20. lokakuuta 2016 klo 10.50
Löysin aika hyviä tavaroita eilen Turussa kirpputorilta mm. muutaman muumituotteen, sinisen mariskoolin ( 4 e ) ja Aku Ankka pehmolelun. Ensi viikolla isän syntymäpäivät, ei todellakaan huvittaisi mennä. Jos asioista puhutaan vihdoin ja viimein se on melkein yhtä paha, kuin jos ei puhuta. Osaan arvata, mitä on tulossa ja yököttää jo nyt. Tuju annos rauhoittavaa ja sydänlääkettä otettava pohjille.
Löysin aika hyviä tavaroita eilen Turussa kirpputorilta mm. muutaman muumituotteen, sinisen mariskoolin ( 4 e ) ja Aku Ankka pehmolelun. Ensi viikolla isän syntymäpäivät, ei todellakaan huvittaisi mennä. Jos asioista puhutaan vihdoin ja viimein se on melkein yhtä paha, kuin jos ei puhuta. Osaan arvata, mitä on tulossa ja yököttää jo nyt. Tuju annos rauhoittavaa ja sydänlääkettä otettava pohjille.
sunnuntai 16. lokakuuta 2016
perjantai 14. lokakuuta 2016
15. lokakuuta 2016 klo 8.40
Tosi paha ahdistus ollut päällä nyt jo pitkään. Eilen sain paniikkikohtauksen, joka ei ollut loppua ollenkaan. Yritin soittaa yhden puhelun, mutta löin luurin kiinni ennen kuin kukaan ehti vastata ja suljin loppupäiväksi kännykän kokonaan. Kroppa ei asettunut ennen iltalääkkeitä. Koko päivä meni pahan olon kourissa, ja hädin tuskin pystyin syömään.
Taidan olla ainoa joka vielä kuvittelee, että on jotain selvitettävää. Asiat taisi olla ajat sitten loppuunkäsitelty jo siinä vaiheessa, kun minä vasta aloin heräillä ja availla silmiäni, että jotain varmaan pitäisi tehdä, jotta tasajako saadaan aikaiseksi. Siihenkö tämä menee, että välit on pakko katkaista? Kyllä kai sitten. Mutta mitä se ratkaisisi? Epäreiluus, ällöttävä itsekkyys, täydellinen moraalittomuus ja välinpitämättömyys jäisi silti voimaan kuten aina.
Tosi paha ahdistus ollut päällä nyt jo pitkään. Eilen sain paniikkikohtauksen, joka ei ollut loppua ollenkaan. Yritin soittaa yhden puhelun, mutta löin luurin kiinni ennen kuin kukaan ehti vastata ja suljin loppupäiväksi kännykän kokonaan. Kroppa ei asettunut ennen iltalääkkeitä. Koko päivä meni pahan olon kourissa, ja hädin tuskin pystyin syömään.
Taidan olla ainoa joka vielä kuvittelee, että on jotain selvitettävää. Asiat taisi olla ajat sitten loppuunkäsitelty jo siinä vaiheessa, kun minä vasta aloin heräillä ja availla silmiäni, että jotain varmaan pitäisi tehdä, jotta tasajako saadaan aikaiseksi. Siihenkö tämä menee, että välit on pakko katkaista? Kyllä kai sitten. Mutta mitä se ratkaisisi? Epäreiluus, ällöttävä itsekkyys, täydellinen moraalittomuus ja välinpitämättömyys jäisi silti voimaan kuten aina.
sunnuntai 9. lokakuuta 2016
10.10 2016 klo 8.40
Tunnen läheisesti ihmisen, joka jo kymmenien vuosien ajan on ollut kovasti murheissaan siitä, että omat lapset tulevat aikanaan perimään hänen rahansa. Tilanne on sikäli pirullinen tälle henkilölle, että ahneuksissaan hän ei juurikaan kykene itse kuluttamaan elämänsä aikana kokoamiaan varoja, ja pankkitilille kilahtaa joka kuukausi vain lisää ja lisää rahaa. Voisi jopa sanoa, että tämä ihminen tuntee fyysistä kuvotusta jokaisesta pennistä jonka normaalissa arjessa joutuu kuluttamaan aivan tavallisiinkin juokseviin menoihin, yhtiövastikkeeseen, ruokaan, bensaan, nettiliittymään.
- Ihan hirveää tämä on.
- Niin varmaan, minä siihen.
- En saa enää nukutuksikaan. Miten tällaiseen kuseen itsensä kansa voikin joutua?
- Vaikea sanoa.
Liisalla syntymäpäivä huomenna. Hain jo eilen vähän lahjoja ja kukkia. Itsellä apteekkireissu taas edessä, ja ulkona aika vilpoinen tuuli. Ollut pieniä flunssaoireita muutaman päivän ajan.
Tähdet Tähdet ohjelmassa tipahti eilen minusta väärä henkilö. Saara Aalto vetänyt X-Factorissa hyvin, on ollut hauskaa seurattavaa.
Tunnen läheisesti ihmisen, joka jo kymmenien vuosien ajan on ollut kovasti murheissaan siitä, että omat lapset tulevat aikanaan perimään hänen rahansa. Tilanne on sikäli pirullinen tälle henkilölle, että ahneuksissaan hän ei juurikaan kykene itse kuluttamaan elämänsä aikana kokoamiaan varoja, ja pankkitilille kilahtaa joka kuukausi vain lisää ja lisää rahaa. Voisi jopa sanoa, että tämä ihminen tuntee fyysistä kuvotusta jokaisesta pennistä jonka normaalissa arjessa joutuu kuluttamaan aivan tavallisiinkin juokseviin menoihin, yhtiövastikkeeseen, ruokaan, bensaan, nettiliittymään.
- Ihan hirveää tämä on.
- Niin varmaan, minä siihen.
- En saa enää nukutuksikaan. Miten tällaiseen kuseen itsensä kansa voikin joutua?
- Vaikea sanoa.
Liisalla syntymäpäivä huomenna. Hain jo eilen vähän lahjoja ja kukkia. Itsellä apteekkireissu taas edessä, ja ulkona aika vilpoinen tuuli. Ollut pieniä flunssaoireita muutaman päivän ajan.
Tähdet Tähdet ohjelmassa tipahti eilen minusta väärä henkilö. Saara Aalto vetänyt X-Factorissa hyvin, on ollut hauskaa seurattavaa.
perjantai 7. lokakuuta 2016
7. lokakuuta 2016 klo 9.45
En yleensä sensuroi mitään kirjoittaessani, mutta nyt on pakko. Viime viikkoina minulle on valjennut muutamia niin isoja asioita, että en halua niistä kirjoittaa. Omahoitaja tietenkin perui taas kerran aikani, eikä ole lähettänyt uutta aikaa, vaikka tietää miten pirullisessa tilanteessa olen, ja miten ahdistavia aikoja olen elänyt koko tämänkin vuoden. En tiedä, mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot on auki. Joka tapauksessa minun on reagoitava jotenkin, ryhdyttävä joihinkin toimiin. Mutta mihin? Tätä asiaa ei voi jättää tähän. Miten käyttäytyä täysin sydämettömien sosiopaattien kanssa, joihin mikään ei vaikuta? Turha vedota oikeaan ja väärään sydämeltään jääkylmiin ihmisiin, joita vähempää ei voisi kiinnostaa mikään muu kuin oma etu, pohjaton ahneus, ja rakkaus omaan peilikuvaan. Rauhallinen järkipuhe, raivo, huuto, suuttumus? Kaikki pois laskuista. Sanon tai teen mitä hyvänsä, vastassa on vain jonkinlainen narsistisen kuiva loukkaantuminen ja ulkoa tarkkaan vuosikymmenien saatossa opeteltu, huonosti näytelty, imelän teennäinen hämmennys mekö muka tekisimme jotain väärää, ettäs kehtaatkin!
Tajusin kyllä, että kaikki viime vuodet oli pelkkää teatteria. Tiesin sen koko ajan, ja varoitin vaimoa monet kerrat menemästä halpaan. Eikä hän koskaan mennytkään. Vaimo näkee ihmisten läpi, kuten minäkin. Mutta pettymystä on vaikea välttää varautuupa siihen miten hyvin tahansa. Ainahan sitä haluaa uskoa kaikkeen ihanaan, kuin Disneyn elokuvissa. Oikeudenmukaisuuteen, yhteisölliseen rakkauteen ja välittämiseen, tasa-arvoon, keijuihin ja menninkäisiin. Mutta kun elämä ei ole satua vaan totta, ja oikeassa elämässä kaikki on ihan vihlovan varmasti perseestä. Saimme osaksemme kaikenlaisia pieniä palveluksia, lounaita hienoissa paikoissa, lahjoja joita en osannut odottaa, ystävällisyyttä ja teeskenneltyä välittämistä joka oli minulle aivan uutta. Useamman kerran melkein uskoin olevani oikeasti tervetullut. Seurasin alusta saakka koko touhua sisäänpäin hiljaa naureskellen, kuin maailman surkeinta elokuvaa. Varroin vuosien ajan kärsivällisesti, että minkähänlainen loppu tällekin pelleillylle, maailman iljettävimmälle farssille, viedä saadaan.
En yleensä sensuroi mitään kirjoittaessani, mutta nyt on pakko. Viime viikkoina minulle on valjennut muutamia niin isoja asioita, että en halua niistä kirjoittaa. Omahoitaja tietenkin perui taas kerran aikani, eikä ole lähettänyt uutta aikaa, vaikka tietää miten pirullisessa tilanteessa olen, ja miten ahdistavia aikoja olen elänyt koko tämänkin vuoden. En tiedä, mitä tehdä. Kaikki vaihtoehdot on auki. Joka tapauksessa minun on reagoitava jotenkin, ryhdyttävä joihinkin toimiin. Mutta mihin? Tätä asiaa ei voi jättää tähän. Miten käyttäytyä täysin sydämettömien sosiopaattien kanssa, joihin mikään ei vaikuta? Turha vedota oikeaan ja väärään sydämeltään jääkylmiin ihmisiin, joita vähempää ei voisi kiinnostaa mikään muu kuin oma etu, pohjaton ahneus, ja rakkaus omaan peilikuvaan. Rauhallinen järkipuhe, raivo, huuto, suuttumus? Kaikki pois laskuista. Sanon tai teen mitä hyvänsä, vastassa on vain jonkinlainen narsistisen kuiva loukkaantuminen ja ulkoa tarkkaan vuosikymmenien saatossa opeteltu, huonosti näytelty, imelän teennäinen hämmennys mekö muka tekisimme jotain väärää, ettäs kehtaatkin!
Tajusin kyllä, että kaikki viime vuodet oli pelkkää teatteria. Tiesin sen koko ajan, ja varoitin vaimoa monet kerrat menemästä halpaan. Eikä hän koskaan mennytkään. Vaimo näkee ihmisten läpi, kuten minäkin. Mutta pettymystä on vaikea välttää varautuupa siihen miten hyvin tahansa. Ainahan sitä haluaa uskoa kaikkeen ihanaan, kuin Disneyn elokuvissa. Oikeudenmukaisuuteen, yhteisölliseen rakkauteen ja välittämiseen, tasa-arvoon, keijuihin ja menninkäisiin. Mutta kun elämä ei ole satua vaan totta, ja oikeassa elämässä kaikki on ihan vihlovan varmasti perseestä. Saimme osaksemme kaikenlaisia pieniä palveluksia, lounaita hienoissa paikoissa, lahjoja joita en osannut odottaa, ystävällisyyttä ja teeskenneltyä välittämistä joka oli minulle aivan uutta. Useamman kerran melkein uskoin olevani oikeasti tervetullut. Seurasin alusta saakka koko touhua sisäänpäin hiljaa naureskellen, kuin maailman surkeinta elokuvaa. Varroin vuosien ajan kärsivällisesti, että minkähänlainen loppu tällekin pelleillylle, maailman iljettävimmälle farssille, viedä saadaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)