25. syyskuuta 2015 klo 8.30

Eilen Turussa Runosmäen vanhainkodissa. 93-vuotias isoäitini kertoi menneensä jonkun laiskan talonpojan kanssa naimisiin, saaneensa kutsun Kanadaan, Ruotsin kuninkaan hallitsevan osastoa jolla hän on ym. Minä nyökyttelin päätä, ja sanoin aina välillä, että semmoista se elämä on. Hetkittäin isoäiti palasi todellisuuteen, ja muisteltiin menneitä kuten aina. Vielä viisi vuotta sitten ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin kuinka terävä isoäiti on päästään, mutta sitten kun järjen alamäki alkoi, kaikki tapahtui nopeasti ja rytinällä. Nyt en enää muista millainen hän oli parhaina päivinään, en millään. Olisi liian tuskallista muistaa, kenet, millaisen ihmisen olen menettänyt. Tappelimme aina tosi paljon, mutta rakastin kovasti häntä silti. Nyt viime vuosina kun isoäiti on ollut jonkinlaisessa psykoosissa, emme ole edes kinastelleet koskaan. Tapaamiset on aina mukavia, hellyyttäviä, kauniita. Sain minä eilenkin kuulla parrastani ja röökaamisesta, mutta ne ovat sivuasioita. Yritän nauttia jokaisesta yhteisestä hetkestä, mitä vielä on jäljellä. Isoäiti on kutistunut varpusen kokoiseksi, eikä suostu syömään enää paljon mitään. Ylös sängystä nouseminen alkaa olla kortilla, sikäli kuin pystyy siihen ollenkaan. Kysyin, millainen mies pappani oli. Isoäiti ei saanut ollenkaan kiinni, mistä ja kenestä puhuin.

Lepoa tänään, en mene edes mereen uimaan. Pelaan pari pokeriturnausta, ja iltapäivällä katsottava Breaking Bad, ihan hemmetin hyvä sarja minusta.