24. lokakuuta 2015 klo 9.20

Miksi jotkut jäätävän nolot tilanteet jäävät paremmin mieleen kuin toiset? Olin toistakymmentä vuotta sitten Liisan ja anopin kanssa erään suuren urheiluhallin kahviossa. Kahvio ja hallialue oli seiniään myöten täynnä, paikalla oli satoja ihmisiä. Tilanne ahdisti. Ei ihmisten vuoksi, vaan siksi kun en tiennyt miten pitkään tilaisuus kestää. En missään tapauksessa olisi halunnut olla paikalla. Mietin koko ajan milloin täältä pääsee lähtemään, vai pääseekö jumaliste koskaan. Hallin puolella pelattiin jonkinlaista nuorten poikien salibandy turnausta tms. Nousin ylös, ja sanoin hakevani kahvia. Kysyin, ottaisiko joku muu. Anoppi antoi rahaa ja pyysi tuomaan juotavaa yksin tein kaikille kolmelle.

Menin pitkän jonon jatkoksi. Odotin, odotin ja odotin, rypistelin seteliä taskussani. Olin hyvin hermostunut. Ajattelin, että kohta sekoan vuorenvarmasti kokonaan, ja kaikki tajuavat että en ole normaali ihminen, vaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava sekoboltsi. Hetken olin tosiaan v a r m a, että kymmenien vuosien mt-hoitohistoriani, lääkitykset, terapiat jne. loistaa minusta kilometrien päähän! Kuinka ollakaan, kahvi loppui pannusta juuri minun kohdallani. Edellä ollut otti viimeisen kupillisen. Niinpä tietenkin! Myyjä pahoitteli asiaa, otti minulta kuitenkin maksun kolmesta kahvikupillisesta, laittoi uuden satsin tulemaan, ja pyysi vartomaan hetken aikaa. Toistelin päässäni, voi hiivatin hiivatti. Vilkuilin ympärilleni, huokailin ja raavin päätäni. Katsoin sivusilmällä muita ihmisiä. Seisoin mielestäni kuin näytteillä. Kahvi suodattui kiusallisen hitaasti. Tip-tip-tip-tip-tip-tip-tip-tip-tip. Kahdeksantoista sekunnin jälkeen tuntui kuin olisin ollut yli tunnin paikallani. Jono takanani piteni pitenemistään. Ihmiset yskivät ja supisivat, ihmettelivät minua, siltä minusta tuntui. Kummastelivat, miksi en suorita ostoksiani ja painu tieheni tulpan paikalta. Tilanne tuntui hyvin tuskastuttavalta, lähes sietämättömältä, en osaa selittää tarkemmin miksi. Olin varma että minun kuviteltiin tahallaan seisottavan jonoa paikallaan, vaikka tein vain mitä myyjä oli pyytänyt. Lopulta en kestänyt enää, aikaa oli kulunut minuutti tai kaksi. Pannuun oli tippunut pari mukillista kahvia, se riittäisi. Sieppasin pannun kesken suodatusvaiheen, kaadoin kupillisen itselleni, toisen anopille, kolmannen L:lle, ja painelin nolona posket kuumottaen tieheni niin nopeasti kuin pystyin.

Kahvia lorisi pitkin pöytää, ja siitä lattialle. Jälkeen jättämäni sotku ja siivo oli melkoinen. Takaani kuului voi-voi, joku pyysi tuomaan rättiä jne.

Miksi juuri tuo tapaus pyörii usein mielessäni? Harmittelin tapahtunutta itsekseni jälkeen päin pitkään. Kun järjellä ajattelee, asia ei sittenkään ollut kovin kummoinen, vaikka käyttäydyinkin kuin neljä vuotias lapsi enkä kuten aikuinen ihminen. Minulla olisi kertoa ainakin viisikymmentä paljon pahempaa, ja oikeasti hirveää, tilannetta ja sattumaa joilla voisin piinata itseäni vaikka öin ja päivin. Mitään korvaamatonta vahinkoa en saanut aikaan, kukaan ei edes suuttunut minulle. Kahvinkeitin ei hajonnut. Myyjä ei tullut ojentamaan, tai haukkumaan minua. L ja anoppi eivät huomanneet koko tapausta.

Ehkä tilanteessa oli jotakin, joka heitti hetkeksi takaisin koulumuistoihin? Siihen kun oli pakko pitää luokan edessä esitelmää jostakin opettajan pakkosyöttämästä aiheesta, joka ei vähempää olisi voinut kiinnostaa, eikä tilanteesta kerta kaikkiaan ollut mitään pääsyä pois vaikka mielessään olisi kuinka rukoillut. Sitä seisoi vain paikallaan halvaantuneena ja avuttomana kuin maailman suurin idiootti, ja odotti milloin naurunremakka ja pilkka alkaisi.

Oli miten oli, en koskaan mennyt kyseiseen halliin enää, vaikka meidän sen aikaiselta asuinpaikalta ei ollut sinne kuin nelisensataa metriä.