Sen myöntäminen, että on täysi nolla ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kivulias kokemus. Kyllä sen jo peruskoulussa tajusi, kun aloin nelosten lisäksi vetää kokeista tulokseksi kolmosta, kakkosta tai ykköstä. Jotkut kysyivätkin opettajalta, miten on mahdollista saada alle nelosen numeroita kokeessa, kun nelonen siihen asti oli ollut huonoin mahdollinen arvosana? Minua ei edes kiinnostanut kuulla vastausta. Tiesin sen kuulemattakin: nolla on nolla, ja jos sitä ei itse tajua, parempi että se koululaitoksen puolesta alleviivataan vielä viiteen kertaan paksulla punakynällä.
Armeijasta sain vapautuksen terveyssyistä jo kutsunnoissa, vaikka en edes hakenut vapautusta vaan kolmen vuoden lykkäystä. Sitäkin sai suvun, vanhempien ja kavereitten edessä hävetä silmät päästään. Kunnon palkkatöihin minusta ei oikein ollut koskaan, ellei satunnaisia hanttihommia lasketa lukuun. Toki yritin kirjoittamalla pärjätä nuoresta saakka, ja sain monia apurahojakin, mutta ei siitäkään pidemmän päälle mitään tullut. Minulla on ollut ainakin viisitoista työpaikkaa, mutta kaikki työsuhteet päättyivät joko maniaan tai masennukseen. Olen toiminut laitosapulaisena, varastomiehenä, nostanut purjoa, jakanut lehtiä, poiminut mansikkaa ym. Pisimpään olin töissä seurakunnissa, yhdessä leirikeskuksessa Kakskerrassa leiriavustajana.
Ei tästä minun elämästä mitään vitun sankaritarinaa saa yrittämälläkään.

Oireilu tänä vuonna taas pahentunut. Monta vuotta olikin rauhallisempaa. Tarkkailen koko valveilla olo ajan pulssia, verenpainetta, nuppia ja ylipäätään jokaista tunnetilaa, ajatusta ja ruumiini eri osaa. Eilen jouduin lähtemään melkein lentäen ulos ovesta, kun paniikki ei millään hellittänyt. Kävelin ja kävelin kuin sumussa, ja odotin että oxaminit ja methoprolin alkaa vaikuttamaan. En jaksa kertoa, mitä kaikkea älytöntä päivän mittaan tapahtui. Kun sitten illalla lopulta nukahdin, näin painajaisen jossa olin alkanut uudelleen ryyppäämään, ja joku hullu akka iski ihooni tupakantumpin. Asuin myöskin muka taas Halisissa enkä Naantalissa, tyypillinen uni minulle. Neljätoista vuotta Halisissa, narkkareitten, juoppojen, jos jonkinlaisten kriminaalien ja koijareitten, veijareitten ja pipipäitten keskellä, siitä riittäisi vaikka miten paljon kerrottavaa. Heräsin yöllä sydämen jyskeeseen ja kipuihin, ja silmissä löi mustaa kun nousin vessassa käymään. En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui, sillä yhtäkkiä oli aamu, ja tämä aamukin oli aivan perseestä. Otin sydänlääkettä ja rauhoittavaa jo ennen kuutta, eikä mennyt kuin hetki ja olin varma että sydämeni pysähtyy kokonaan. Minusta pulssi meni liian alas. Siitä tunti, ja pulssi oli taas jo minusta liian korkea, otin lisää rauhoittavaa jne. jne. Samoissa merkeissä tulee menemään varmaan koko päivä, kuten meni eilinenkin, ja koko viime- ja tämä viikko. En ole ollenkaan kunnossa, en missään mielessä. Ainoa iloinen asia terveyteen liittyen on painon putoaminen. Olen panikoinut maanisesti kaikkea niin paljon, että painosta on lähtenyt 4 kg. En enää keksi muuta keinoa oloni helpottamiseksi kuin kaikkien vähien viimeistenkin kontaktien katkaisemisen ulkomaailmaan, joka lähinnä tarkoittaa nettiä, koska mitään muuta suhdetta ulkomaailmaan minulla ei ole ollut, omahoitajan lisäksi, enää yli neljääntoista vuoteen. Liisa, Naantali ja pokeri. Siinä on minulle elämän ihanaa sisältöä enemmän kuin kyllin, ja piste. En tiedä, miten saan kerrottua yhdelle ihmiselle, että minun osallistumiseni kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kertovaan tv-dokumenttiin ei tule onnistumaan? En millään haluaisi tuottaa pettymystä, varsinkin kun tämä henkilö on viestitellyt projektin olevan jo pitkällä. En ole kyennyt vastaamaan hänen viimeisimpiin viesteihinsä enää pariin kuukauteen, enkä luultavasti enää ikinä vastaakaan.

Nettitauko, varsinkin Facebookin osalta, tekisi kyllä hyvää. FB:ssa ollut jo pitkään ahdistava tunnelma. Tosi monilla näyttää olevan kaikenlaista surua, ongelmaa ja vaikeutta elämässään. Päälle vielä kaikki ammattitappelijat, trollaajat ja spämmääjät. Tein aikoinaan virheen, kun aloin ottaa FB-kavereiksi keitä vain. Koko juttu lähti siitä, että olin muutamassa ulkomaisessa Add Me-kaveriryhmässä ns. officerina. Ryhmissä oli semmoinen tapa, että jokainen uusi jäsen lähetti myöskin ryhmän vetäjille kaverikutsun. Kaverimääräni lähti samantien räjähdysmäiseen nousuun, ja mitä enemmän kavereita kertyi, sitä enemmän alkoi tulla kaverikutsuja myöskin suomalaisilta. Ennen kuin huomasinkaan viidentuhannen kaverin maksimikatto oli täynnä. Vuosi sitten poistin 700-800 kaveria, joista isolla osalla ei ollut edes kunnon profiilikuvaa, mutta nyt on taas kaverimäärä kevään ja kesän mittaan noussut takaisin melkein entiseen määrään.