Biposta ja omakustantamisesta

Kuvitar lopetti 1-2 vuotta sitten toimintansa. Kuvitar oli palvelukustantamo jonka kanssa tein yhteistyötä n. kahdeksan vuotta. Kuvitaren kautta saattoi maksua vastaan teettää kirjan, saada sille hyvän editoinnin, sekä levityksen kirjastoihin, kirjakauppoihin jne. Omakustantajana Kuvitaren loppu oli minulle kova isku. Ilman ammattitaitoista kielenhuoltajaa olen tällä koulutaustalla käytännössä täysin kusessa. Oli aikoinaan kurja tietää, että nyt ei ole enää mitään taustajoukkoja takana, ja uusia en jaksa edes hakea. Olen melkolailla kurkkuani myöten täynnä näitä kirjoittamiseen liittyviä ympyröitä. En ole enää kymmeneen vuoteen jaksanut tehdä paljon yhtään pr-työtä kirjojeni eteen, ja se on sitten näkynyt tietysti myynnissäkin. Ihme, kun ylipäätään näillä taudeilla ja lääkityksillä olen jaksanut, tai nettipokerin peluulta ehtinyt, mitään kirjoittaakaan. Enkä varmaan olisi kirjoittanutkaan, ellei mt-asiat, joista kirjani enimmäkseen kertovat, olisi olleet niin lähellä sydäntä. 

Toki voisin etsiä uuden palvelukustantamon, mutta ei siinä oikein ole järkeä. Kuvitaren hintojen kanssa ei yksikään näistä muista pysty kilpailemaan. Melkein aina kun teetin uuden kirjan Kuvitarella, minulla oli edellisestä kirjasta myyntituloja sisällä, ja sain melko paljon alennusta painatuslaskuun. Toisekseen kirjani käsittelevät niin arkoja aiheita, että tekstien ymmärtämiseen tarvitsen jonkun, joka tuntee kirjojani ja minua ihmisenä jo ennestään, eikä säikähdä vähästä. Minun on sitä paitsi vaikea luoda mitään uusia ihmiskontakteja, kun elämä pyörii enimmäkseen mt-toimiston, apteekin, kaupan ja kodin välissä. Turkua pidemmällä en ole käynyt viiteentoista vuoteen. 

Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mediapinta, entinen Pilot, on tietenkin yksi vaihtoehto, olen siellä yhden kirjan aikoinaan teettänytkin. Mutta toisaalta yksi ja sama, kun minulla ei edes ole mitään uusia tekstejäkään. Harmittaa vain pirusti, kun tähän saakka olen aina voinut sanoa kirjoistani kysyville ihmisille, että menkää Kuvitaren sivuille. Nyt sitä mahdollisuutta ei enää ole. 

Kirjastoista tekeleitäni löytyy kyllä, mutta tietääkseni, kaikenlaista taidetta tekeville mielenterveyskuntoutujille tarkoitettu, Mielentaide ry http://www.mielentaide.fi/ on ainoa paikka, jossa kirjojani vielä on myynnissä. Itselläni niitä on niin vähän jäljellä, että en halua niistä luopua.

Kirjoittaja profiili: 
http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Acharacter_12317595543637#.VbXXFqTtmko

Tunnin lenkki pitkin meren rantaa aamulla + uinti päälle. Olen viime vuosina hautautunut omiin oloihini aina vain enemmän täällä Naantalissa, ja tällaiset pienetkin ulkoilut on minulle elämys. Vaimoni L ja omahoitaja ovat ainoat ihmiset jotka päästän lähelleni. En vastaa koskaan puhelimeen, ja ovea en avaa jos ovikello soi. Oli kyllä kiva ulkoilla pitkästä aikaa, vaikka satoi ja tuuli. Sorsat polskivat vedessä. 

93-vuotias isoäitini tapaa kysyä, miksi aina kerrot itsestäsi vain negatiivisia asioita. Miksi haluat, että ihmiset pitävät sinua vielä hullumpana kuin oikeasti olet. Okei, tehdään sitten poikkeus.

Vajaa pari vuotta sitten minua pyydettiin Suomen Maakuntakirjailijoitten johtokuntaan. Kunnia oli minulle aivan mielettömän iso. Itketti melkein. Tämä tapahtui vain joitakin aikoja sen perään kun omahoitaja huomautti yhdessä kolmenvartin istunnossa, että sinut on ehkä unohdettu. Siis, että k a i k k i ovat unohtaneet minut, sukulaiset, ystävät, tutut jne. Kiitos vain tästäkin, minä ajattelin, ihan kuin en olisi tiennyt mokomaa asiaa itsekin? Lause oli selkeä provo, ja liittyi muistaakseni siihen kun puhuin erakoitumisestani. Sanoin, että viimeisen kerran olen yhdestäkään vanhoista nuoruuden ystävistäni, joita oli aikanaan paljon, kuullut n. seitsemän vuotta sitten. Silloinkin oli kyseessä eräs ajat sitten alkoholisoitunut vittumainen henkilö josta en olisi välittänyt tietää paskan vertaa, en silloin, en sitä ennen, enkä sen jälkeen.  Eikä tämä ääliö muuta varten soittanutkaan kuin jo etukäteen vahingoniloisena varmistaakseen, että enkö vieläkään ole hypännyt pois mt-hoidon piiristä, eronnut vaimostani,  ja palannut takaisin kaikkeen vanhaan päihteitten sekaiseen yököttävään hevonpaskaan. Viimeisen kerran kahvittelin erään oikeasti kivan lapsuudentoverin kanssa kaksikymmentä vuotta sitten. Elin itse siihen aikaan eläimen tasolle taantuneen rapajuopon elämää, enkä kuullut tästä vanhasta koulukaveristani enää koskaan mitään. 

Kirjoitin raskain mielin Maakuntakirjailijoitten puheenjohtajalle, että olen kutsusta aivan suunnattoman otettu ja onnellinen, mutta yhtä hyvin olisitte voineet pyytää minua Suomen Suurlähettilääksi Japaniin, ja joudun valitettavasti terveydellisiin syihin vedoten kieltäytymään tehtävästä. 

Ensinnäkin toimeen olisi sisältynyt useampikin käynti vuoden mittaan kokouksissa Jyväskylässä. Minulta ei tahdo luonnistua kuin väkipakolla edes matkat Turkuun ja takaisin, isoäitiäni tai vanhempiani tapaamaan. Keksin tekosyitä tekosyiden perään venyttääkseni käyntien väliä vuosi vuodelta pidemmäksi, vaikka välimatka on vain n. 15-20 km:n mittainen. Toisekseen minun olisi pitänyt järjestää jokin kirjallinen tapahtuma, joko täällä Naantalissa tai Turussa, ja toimia ylipäätään eräänlaisena Maakuntakirjailijoitten kontaktihenkilönä Länsi-Suomessa. Aivan mahdoton ajatuskin. Stressaan pelkkää Joulun pystyyn saamista lokakuusta saakka joka vuosi paniikkikohtauksiin asti. 

Jos minua olisi pyydetty johtokuntaan vaikkapa viisitoista vuotta sitten, kun maniassa saatoin esim. 15 km:n juoksulenkin päälle pyöräillä 70 km:n matkan Oripäähän noin vain, kyseessä ei olisi ollut juttu eikä mikään, vaan unelmieni täyttymys. Olisin suostunut välittömästi. Tosin olisin silloinkin kauhun iskettyä, manian käännyttyä masennukseksi, kadonnut tavoittamattomiin neljän seinän sisälle parissa kuukaudessa. Mutta silti. 

Tänä päivänä tilanne on kuitenkin kokonaan toinen. Siitä saakka kun kuusi vuotta sitten aloin syödä ketipinoria muiden lääkkeiden päälle, puuduttavan tasaisen tappava päivärytmi on ollut minulle elinehto. Elämääni tuli ketipinorin myötä vihdoinkin järkeä. Kuvaan asiaa tavallisesti siten, että sadat päällekkäin soivat radioasemat päässäni hiljenivät viimeinkin, ja tilalle astui oma mieli, oma tahto, omat ajatukset ja suunnitelmat. Pystyin vihdoinkin kestämään itseäni, ja aloin rakentamaan minun näköistäni elämää. 

Kaikki arkirutiineista vähäinenkin poikkeaminen on minulle tänä päivänä kauhistus, eikä se ole mikään ihme kun ottaa huomioon miten kaaoottisia elämäni ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta olivat. 

Asian toinen puoli on, että bipo, ketipinor ja oxamin yhdessä ovat vanhenmiten tehneet minusta hiljaisen, aran ja vetäytyvän. Haluan olla omissa oloissani, enkä juurikaan innostu enää mistään muusta kuin omista päivittäisistä rutiineistani. Jotkut kutsuvat ketipinoria zombie lääkkeeksi. Itse en ole kokenut aivan tuolla tavalla, mutta kyllä minusta kaikki seurallisuus ja spontaanius on enimmälti kadonnut. Jotkut bipot alkavat lääkkeen tehottua ikävöidä manian suuria tunnekuohuja, ja jättävät lääkkeen siksi pois. Minulla ei tuollaista melankolista ikävää ole maniaa kohtaan koskaan ollut. En kaipaa mitään suurta ja mieletöntä tunne vuoristorataa. Muistelen niitä aikoja pikemminkin kauhulla. 

Katkeran suloista jotenkin. 

Vaikka jouduinkin kieltäytymään suurimmasta kirjoittamiseen liittyvästä kunniasta, jota osakseni koskaan saatoin kuvitella, tai ikinä enää tulee,  paikasta johtokunnassa, olen silti onnellinen jotenkin.

Isoin unelmani toteutui: Minua pyydettiin.