20. syyskuuta 2016 klo 10.20

Lopetin aamu-uinnit pari päivää sitten, kun ilmat muuttui niin kylmiksi, ja kävin pienen kävelylenkin sen sijasta nyt aamulla. Kyllä taas on jaloilla tottumista noihin patikointeihinkin. Paino on nyt pudonnut lähemmäs yhdeksästäkymmenestä kilosta n. 68-69 kiloon, ja täytyy kohta jo alkaa lisätä syömistä olan takaa ettei tipu enää noista lukemista. En olisi uskonut pari vuotta sitten, miten iso muutos elämään tuli kun jätin leivän ja kovat rasvat pois. Tuntuu, että voin syödä melkein mitä tahansa ja silti en liho, pikemminkin laihdun. Liikun hyvin vähän, koska on niin vahvat psyyke ja kipulääkitykset. Nuo aamu-uinnitkin kesäisin ja syksyisin on pelkkiä pulahduksia mereen, ei siis mitään uimahallissa altaan päästä päähän vetelyä kuten nuorena. Liisa on ollut huolissaan, kun hänen mielestään alan jo olla alipainoinen. Mutta itse kyllä koin ylipainon erittäin ahdistavana ja painajaismaisena kokemuksena, kun en edes enimmän aikaa kunnolla happea saanut ja sydän paukkui kahtasataa jo pelkästään kyljen kääntämisestä sängyssä. Toistakymmentä vuotta sitä kesti, mitkään keinot ei tuntuneet auttavan kun yritin laihtua.
Päänupin kanssa ollut vaikeaa edelleen, kuten aina. Päivittäinen pahaolo, tuska, kauhu ja ahdistus, joka yleensä helpottaa vain iltapäivisin ja iltaisin, kun lääkkeet vaikuttaa voimakkaimmin. Minuuttiakaan ei kulu, ettenkö olisi varma että kuolen lähiaikoina, ja tätä samaa paskaa on elämä ollut lapsesta asti. Monta tuttua on ollut haudassa jo iät ja ajat, ja tänäkin vuonna on mennyt rinnalta mullan alle lisää ja lisää porukkaa. Facebook on tässä suhteessa erityisen pirullinen paikka minun kaltaisille ihmisille, varsinkin jos on paljon FB-kavereita. Tuntuu, kuin jatkuvasti joku sairastuisi toinen toistaan vakavampiin juttuihin, tappaisi itsensä tai kuolisi muuten vain. Mitä vanhemmaksi tulee, sen varmemmin elämän ja elämisen jääkylmät realiteetit taotaan kovapäisimpäänkin kalloon, saati jo alunperinkin hermoromahduksen partaalla olleen takaraivoon.