19. toukokuuta 2016

Raskas viikko. Lähdettiin tiistaina ruotsinlaivalle, ja juuri rinnakkain tuli tieto, että isoäidillä on korkeintaan tunteja enää elinaikaa. Yritin sitten laivalla nauttia olostani sen minkä niin ristiriitaisessa tilanteessa saatoin. Katsottiin Janne Porkan, Esa Silanderin, Anna Hanskin ym. esitykset, syötiin hyvin ja käytiin bingossakin. Eilen tultiin aamulla kotiin. Lepäsin koko päivän, mutta otti aivoon suunnattomasti kun jopa veljeni oli ehtinyt käydä katsomassa viimeistä kertaa isoäitiä. Kun tuli tämä aamu, kaikkien odotusten ja luonnonlakien vastaisesti isoäiti olikin edelleen hengissä, ja läksin heti syötyäni kahdeksan jälkeen täältä Naantalista Turkuun Runosmäen vanhainkotiin. Laitoin viestin äidille, että nähdään siellä. Surullinen oli näky kun tultiin mamman  huoneeseen. En tiedä mistä ihmeestä on kysymys, mutta sängyllä ei maannut rauhallisesti kuolemaa tekevä vanhus, vaan levoton, hirveän ahdistunut, voihkiva, silmät kauhusta pullistuneina oleva ihminen. Hoitajat sanoi isoäidin saaneen tuntia aiemmin voimakasta kipulääkettä, ja laittoivat meidän nähden vielä ruiskeena rauhoittavaa perään. Ei mitään vaikutusta. Isoäiti huusi omaa äitiään, yritti nousta sängystä ylös, mölisi ja vaikeroi. Ihmettelin äidille, että mitä ihmettä tämä tällainen on? Miksi mamma ei rauhoitu? Lumelääkkeitäkö ne antavat? En tajua. Mitään tippaa ei myöskään oltu laitettu, ei nesteitä varten, eikä morfiinipumppua tms. Sekavissa mietteissä tulin kotiin. En tiedä mitä ajatella. Sain hyvästellä mamman, se kai on tärkeintä. Olisi ollut kamalaa, jos isoäiti olisi kuollut laivamatkan aikana. Kävin kyllä pari viikkoa sitten katsomassa viimeksi häntä, mutta tällainen oikea hyvästien jättäminen on kuitenkin tosi tärkeää.
Koko linja-auto matkan tiedostin voimakkaasti, että en kulje tätä reittiä isoäidin luo milloinkaan enää. En milloinkaan, että tämä on viimeinen kerta. Ulkona paistoi keväinen aurinko kauniisti, kun katsoin aurinkolasien läpi maailmaa ja itikin hiljaa.