4. elokuuta 2016 klo 11.35

Sain eilen parikin paniikkikohtausta liittyen siihen, kun isä ja veli toivat mamman jäämistöstä hienoja huonekaluja meille. Saimme mm. keinutuolin, satavuotta vanhan ompelukoneen, antiikkisen lipaston ja pöydän, sekä matalan koivusta tehdyn hyllyn olohuoneen ikkunan eteen. Kodista tuli nyt kyllä tosi hieno. Minulla vain karkasi mopo käsistä jo aamulla, kun aloin puunata uimasta tultuani patteria. Patterista siirryin lattian pesuun. Sitten järjestelin kaikki tavarat paikalleen, vein neljä vanhaa tuolia + nojatuolin jo ennestään tavaroista ratkeamaisillaan olevaan vinttiin, siirsin keittiön vanhan pöydän parvekkeelle ym. Liisan tultua töistä makasin hetken selälläni ja odotin pumpun rauhoittuvan, mutta kuten aina pulssi vain kiihtyi kiihtymistään. Liisa näki kämpässä monta ongelmakohtaa, jotka olin ajatellut ratkaista levättyäni, ja harmitteli kun pelastusarmeija ei päässytkään hakemaan ylimääräisiä tavaroita pois kun soitin sinne. Moni muukin juttu painoi Liisaa, ja kun jokin painaa Liisan mieltä, minun mieltä asiat alkaa ahdistaa kymmenkertaisesti. Menin siltä seisomalta vielä takaisin sähläämään ja reerastamaan vinttiin, ja sieltä tultuani olin pyörtyä ja oksentaa, ja sitten iski iso kauhu. Missään asennossa ei ollut hyvä olla, happi ei kulkenut, sydän paukkui, enkä tiennyt mitä tehdä, kun sydänlääkkeenkin olin jo ottanut. Odotin iltapäivä oxaminien vaikutuksen alkamista, ja siinä kohtaa minuutit muuttuivat tunneiksi tai lähes päiviksi. Kun kello lopulta tuli vähän yli kaksi, sain jonkinlaisen otteen kehostani takaisin, ja pystyin vähitellen taas ajattelemaan järkevästi eikä ambulanssia tällä kertaa tarvittu. Asettelin vielä hetken isoäidin valokuvia kaappiin + toin omia kirjojani vaatekaapista lipaston laatikkoon, jotta täksi päiväksi ei jäisi enää paljoa hommaa. Eikä sitten jäänytkään. Jotain pientä olen uusiin huonekaluihin liittyen touhunnut, siinä kaikki, ja nyt menen hetkeksi maata.